Eilinen kirjoitukseni hitaasta käsityöstä sai aikaan mielenkiintoisen keskustelun, johon vastaan vielä tässä, koska se levisi pariinkin ryhmään blogin kommenttien lisäksi. Aluksi haluan kiittää ihan kaikkia kommentoijia, keskustelu auttoi minuakin jäsentämään omia, vähän sekavia ajatuksiani.
Monien samoin ajattelevien kommenttien lisäksi keskustelussa parahtivat eräät käsityöbloggarit, jotka kokivat kirjoitukseni syyllistäväksi ja käsityöharrastajia vähätteleväksi. Myönnän, että minun olisi kannattanut rajata bloggarit vähän tarkemmin. Kritiikkini kärki oli suunnattu lifestyle-mediaan eikä jokaiseen neulebloggariin. Koko käsitehän tuntuu olevan ylänimike söpöstelylle ja turhuudelle (tämäkin on luonnollisesti jälleen kärjistys).
Kun kirjoitin siitä, että kirjani eivät ole ”liian vaikeina” kelvanneet yhdysvaltalaisille markkinoille, tiesin vanhana viestintäammattilaisena myös, että ”happamia, sanoi kettu…” -argumentti nostetaan heti esiin vaikka kuinka toisin esiin, että siitä olen vain ylpeä. Minä nimittäin teen kirjani nimenomaan suomalaiselle, kansainvälisestikin erittäin käsityötaitoiselle yleisölle. Teen ne aliarvioimatta neulojien osaamista ja yritän tarjota tälle osaavalle harrastajajoukolle uusia haasteita. En ajattele omien tulojeni maksimointia tekemällä nopeita malleja markettilangasta. Tiedän hyvin, että kirjamyyntini tuplaantuisi, jos tekisin edes jompaa kumpaa.
Eikä tämä tietenkään tarkoita, että esimerkiksi ne tekijät, joiden kirjoja myydään enemmän, käännetään muille kielille ja jotka käyttävät seiskaveikkaa olisivat jotenkin huonompia. Meillä on vain erilaiset lähtökohdat suunnittelulle, erilaiset käsitykset hyvästä tyylistä, erilainen maku.
Helppous ei muutenkaan ollut kritiikkini kohteena (ei ainakaan pitänyt olla). Tarvitaan todellakin malleja eri tasoisille tekijöille. Kritisoin sitä, että suunnittelu alistetaan markkinoille. Tehdään söpöä ja helppoa, nopeaa ja kertakäyttöistä, koska se on helpompaa myydä. Sama koskee tietysti myös käsityömediaa, kaupalliset bloggarit tai siksi mielivät mukaan lukien. Tosin sanoen, ajatellaan vain tykkääjien määrää, myyntiä, yleensä omaa etua. Eikä siinäkään mitään pahaa olisi, ettei se olisi kestävän kehityksen vastaista toimintaa.
Useimmiten kun bloggari tavoittelee laajaa yleisöä, hän haluaa itse asiassa ”kaupallista yhteistyötä” – siis rahaa. Tällainen bloggari satsaa iloiseen ja pirteään ilmeeseen, pyrkii olemaan kiva ja tekemään blogistaan kaikinpuolin trendikkään ja ”kauniin” miellyttämällä mahdollisimman montaa ”potentiaalista asiakasta”. Silloin lähtökohtana ei ole käsityö tai se, mitä tekijä voi antaa käsityötä harrastavien yhteisölle (tai muullekaan yhteisölle) vaan kärryjen edessä on oma taloudellinen hyöty. Mieluiten nopea raha.
Minä teen toisin, en pyri miellyttämään jokaista (tai ketään), enkä tähtää maksimaaliseen myyntiin. Pyrin kulkemaan omaa polkuani pää pystyssä 
ja harrastajille uusia haasteita tarjoten.
Epäkaupallinenkaan ei välttämättä ole hyvää, mutta jos lähtökohtana on mahdollisimman iso myynti, kestävän käsityön idea häviää. Osasinkohan nyt sanoa asiani selvemmin?
Olemme isojen asioiden äärellä. Käsityötieteen professori Sinikka Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta sanoi Ylen haastattelussa:
”Käsityö voi liittyvä elämäntapavalintoihin. Tuotteiden valmistaminen, korjaaminen tai uudelleen hyödyntäminen voi olla osa kestävää kehitystä ja laadun tavoittelua. Käsityö voi olla arjen leppoistamista tai elämänlaadunparantamista ja kulutuksen vähentämistä, uutta jokapäiväisen elämän onnellisuuspolitiikkaa.”