Taannoin kustantaja Kimmo Pietiläinen moitti tietokirjallisuusprofessori Pirjo Hiidenmaata siitä, että tietokirjojen tehtäviä luetellessaan hän on unohtanut tietokirjan sivistystehtävän. Pietiläisen kirjoitus henki muutenkin suurta halveksuntaa harrastekirjoja kohtaan, joita kohta julkaistaan Pietiläisen mukaan twiitteinä. Hänen kannattaisi ehkä avata joskus neulekirja. Ei jää epäselväksi sekään, että Pietiläisen sivistyskäsitykseen eivät esimerkiksi kädentaidot kuulu.
Samaa väheksyntää harrastekirjoja kohtaan osoittavat monet apurahoja jakavat tahot. Jopa Suomen Tietokirjailijat, tärkein ammattijärjestömme, näyttää unohtavan etujärjestötyössään ja apurahoja jakaessaan käsityökirjat vaikkei suhtautuminen olekaan täysin poissulkevaa. Syynä käsityökirjailijoitten heikkoon menestykseen apurahojen jaossa saattaa tietysti myös olla, etteivät harrastekirjojen tekijät edes hae apurahoja.
Yksi syy käsityökirjojen karsastamiseen on silkka kateus: ne kun saattavat käydä kaupaksi huomattavasti paremmin kuin historia-, sota- tai muun (miehisen) alan tietokirjat. Kärjistetysti voikin väittää, että juuri näillä naisten tekemillä harrastekirjoilla kustannetaan niitä heikommin kaupaksi käyviä tietokirjoja, mutta saavatko naispuoliset käsityökirjantekijät samoja palkkioita kuin miehet, on hyvä kysymys, johon ei vastausta ole saatavilla.
Toisena syynä näen tässä harrastekirjojen, varsinkin käsityökirjojen, väheksymisessä myös sukupuolivinoumaa. Arkkitehtuuri, muinaiset sodat tai polikiikan ihmemiehet tuntuvat olevan paljon arvokkaampia aiheita kuin miljoonien naisten käsityöt. Naisten käsityötä pidetäänkin usein turhana viihteenä, vaikka niiden monia myönteisiä vaikutuksia on todennettu tutkimuksillakin.
Vaikuttaa siltä, että tietokirjakeskustelijatkaan eivät ymmärrä, että käsityökirjat ovat todella työläitä projekteja. Ei riitä, että kirjoittamisen lisäksi kerää aineistoa arkistosta tai muusta lähteestä, on myös luotava ja suunniteltava malleja, joita lukija voi toistaa, sekä tehtävä niihin pikkutarkat ohjeet. Lisäksi kirjan kirjoittajat joko itse valokuvaavat teokseen tarvittavat kuvat tai ohjaavat valokuvaajaa tarkasti (joka on usein työläämpää kuin se, että kuvaisi itse). Myös laadun ja omaperäisyyden vaatimukset ovat korostuneet aikana, jolloin kaikki löytyy internetistä.
Markkinoinnissakaan ei käsityökirjailija voi luottaa suurten päivälehtien tukeen, koska esimerkiksi Helsingin Sanomat ei näytä noteeraavan käsityökirjoja lainkaan. Itsemarkkinointi onkin käsityökirjailijalle kovaa työtä, jossa ei tunteja lasketa, vaan kamera laulaa eikä niin pientä tilaisuutta olekaan, minne kässäkirjailija ei lähtisi (yleensä omalla kustannuksellaan) puhumaan.
Käsityökirjat eivät tarjoa ”vain viihdettä”, ne myös ylläpitävät, tallentavat, jakavat ja uudistavat perinnettä. Ne rakentavat ja tukevat myös uutta harrastepohjaista yhteisöllisyyttä. Kirjoilla on myös kansantaloudellista merkitystä, koska ne tukevat vahvasti harrastealan yrittäjiä tuodessaan esiin käsityön monipuolisia mahdollisuuksia, kootessaan harrastajia yritysten ympärille ja innostamalla uusia tekijöitä.
